Ihmisarvoisen elämän budjettiin on varattu mm. loma-matkat, sukulaisvierailut, joulu- ja syntymäpäivälahjat, kulttuuriharrastus ja liikuntaharrastus. Nuorelle yksineläjälle asumiseen lasketaan riittävän 45 neliötä. Mitä?!

Kyse on ihmisarvoisesta elämästä. Tarvitseeko yksi ihminen todella 45 neliötä? Entä lomamatkoja?

Ajatushan on aivan järjetön. Kun ihmisarvoisen elämän kynnys nostetaan noinkin korkealle tasolle, luo se valtavasti paineita - toisille tämä kynnys on mahdoton saavuttaa. Miten tällaisia tuloksia voidaan julkaista ajatellen köyhyyttä ympäri maailman?

Ihmisarvoa ei voi mitata rahalla. Muiden ihmisten tuki, rakkaus ja arvostus nousevat pikaisella pohdinnalla esimmäisinä mieleeni ihmisarvoisesta elämästä. Ruoka on tärkeää. Jokaisen tulee saada syödäkseen, eikä kenenkään tulisi nähdä nälkää.

Entä maksulliset kulttuuri- ja liikuntaharrastukset? 40e/kk vaatteisiin ja 138e/kk kodin tavaroihin ja laitteisiin. Ihmisarvoinen elämä vaatii raadin mukaan myös tietokoneen ja sanomalehden. Ihmisarvoista elämää elävän ei ilmeisesti oleteta vaivautuvan kirjastoon käyttämään tietokonetta ja lukemaan lehtiä.

Onko tässä mitään järkeä? Kun tällaisia kuvia ihmisarvoisesta elämästä lähdetään luomaan, painostaa se ympärillä eläviä ihmisiä. "Onpa oma palkkani pieni", "Ai tietokonekin pitäisi jokaisella olla... Ja sanomalehti!", "Meillähän on loppujen lopuksi aika synkkä elämä".

Taas joku juippi tappoi itsensä lainojensa takia. Jäljelle jäi iso omakotitalo ja autot. Kai ne ovat se välttämättömyys hyvän elämän saavuttamiseksi.

Menestystä tuntuu olevan niin monenlaista ja jokaisella on omat käsityksensä menestymisestä. Suurimmalla osalla se on ilmeisesti palkka. Työelämästä vieraantuneet nuoruuttaan tolkuttomasti pidentäneet opiskelijat olettavat koulutuksensä pätevöittävän suoraan hyväpalkkaisiin johtotehtäviin. Johtamisen alalla ei ole niinkään väliä, kunhan on hyvä palkka. Pettymys tulee varmasti monen kohdalla olemaan suuri.

Mielialalääkkeitä ja unilääkkeitä sekaisin syövä piakkoin valmistuva ystäväni totesi juuri, että ei aio nostaa persettään alle 3000e kuukausipalkalla. Ammattikorkeakoulun tutkinnolla kova vaatimus. Eikö mielekäs työ kohtalaisella palkalla ole enää tavoittelemisen arvoista?

Ehkä ihmiset jakaantuu kahteen ryhmään. Niihin, jotka etsivät mielekästä työtä ja pyrkivät nauttimaan elämästä yksityisesti, ja toisaalta niihin, jotka juoksevat rahan perässä levittäen elämänsä koko ympäristöönsä. Eilispäivän Hesarista löytyy oiva esimerkki: menestyvä päätoimittaja ajaa hienolla autolla, ja kehuskelee ostaneensa perheensä viikonloppuruuat 20 eurolla. Toinen tinkii siitä mikä näkyy ulospäin ja elättää perheensä eettisesti ja terveellisesti.

Paineet saavat aikaan ristiriitaisuuden. Ehkä ihminen voisi olla onnellisempi, jos kokisi joskus saavuttaneensa jotakin. Joskus voisi vain pysähtyä hetkeksi miettimään kaikkea sitä mitä jo on. Ehkä jopa pyytää ystävät kylään ja juhlia yhteisiä saavutuksia.

Samaan aikaan ympäristöministeri toteaa, että tällä tahdilla vuonna 2050 tarvitaan kolme maapalloa, jotta resurssit riittävät. Vettä kun ei vain ole kaikille.

Planeettamme maa -elokuva tarjoaa huikean näköalan siihen todellisuuteen, joka maapallolla vallitsee. Jäätiköt sulavat, virrat muuttuvat, eläimet kuolevat. Muutaman asteen muutos Atlantilla saattaa vaikuttaa radikaalisti elämäämme Euroopassa.

Mammapalstoilla valitetaan, kun jonkun perhettä on moitittu lentämisestä. "Ettekö ajattele lainkaan ympäristöä?". Onhan se totta, lentäminen kun saastuttaa aivan helvetisti! Mutta entä lapsi? Saati kolme lasta? Eikö lapsi ole se kaikista pahin teko ympäristöä vastaan?

Joskus kuulee puhuttavan, kuinka yksineläjät ja lapsettomat pariskunnat ovat niin keskittyneitä itseensä ja omaan uraansa, että he eivät ajattele lapsia ja todellisen perheen perustamista. Toiset eivät vain uskalla, lasten saaminen ja kasvattaminen kun on niin vastuullista puuhaa ja kaikilla kun ei ole kykyä kantaa todellista vastuuta elämässään.

Näin puhuvat kouluttamattomat kolmen lapsen lähiöperheiden äidit. Tämän päivän nuorisotyössä huomaa, että harva on vastuutaan kantanut.

Onko se niin vaikea ymmärtää, että maapallo ei kestä kaikkea. Onhan se kiva ajatella, että lapsi pitää huolta sitten vanhana. Eikö ole kuitenkin hiukan eettisesti vastuutonta tehdä lasta maailmaan, jossa pärjääminen 50 vuoden päästä voi olla hyvinkin raskasta? Olisko kuitenkin niin, että lapsettomat ottavat vastuun lapsiperheistä ja maapallon hyvinvoinnista?

En itse kiinnitä juuri huomiota omaan ilmastokäyttäytymiseeni. Käytän julkisia, harvemmin autoa. Lennän harvoin. Parasta on se, että ei tarvitse miettiä. Järkevällä käyttäytymisellä kun voidaan elää eettisesti oikein.

En vain ole varma, onko minusta muiden vastuun kantajaksi.

Lukioaikoina samainen hehkutti "self help" -oppaita, joita oli ehtinyt lukea jo useamman. Ideana on se, että joku jenkki kertoo oman elämänsä menestystarinan ja miten tällaiseen tilanteeseen päästään. Jokaisella on siihen mahdollisuus, kun noudattaa neuvoja. Jonakin kesänä hän oli innostunut oppaasta, jossa kirjoittaja kertoi naisten saamisen helppoudesta. Kun on vaan rohkea, niin kaikki sujuu hyvin. "Sen takia niin moni hyvännäkönen tyttö on sellasen valaan kanssa, ku ne vaan uskaltaa lähestyä niitä". Seurauksena monet nolot tilanteet jäätelökioskeilla, kun ystäväni epäluontevasti pyrki jututtamaan nättejä myyjiä.

En itse ymmärrä näitä oppaita, tosin en ole antanut yhdellekään edes mahdollisuutta tulla ymmärretyksi. Mutta oikeassa elämässä, onhan täälläkin usein kyse rohkeudesta.

"Anna niille siivet" sanoi pomoni antaessaan vinkkejä työntekijöiden motivoimiseen. "Tehään niistä rohkeita ja tsempataan, mä kutsun sitä siipien antamiseks. Sillä tulee tulosta ja tyytyväisyyttä". Niinhän se on.

Mitä jos antaisikin itselleen siivet? Varsinkin näin opintojen loppupäässä on usein tuntunut toivotomalta ajatella, että mihin sitä tulee työllistymään. En ole ainoa, joka on havainnut monen ympärillään häärivän asiantuntijan ja poliitikonkin olevan totaaliurpoja. Pahin tapaus oli erään fiaskoyrityksen johtamistaidon konsultti. Firma porskuttaa eteenpäin puolivaloilla - kun johto ei toimi, se heijastuu kaikkeen muuhunkin. Ja näillekö pitäisi tehdä töitä? Oikeastaan tällä työtilanteella: näillekö kerjään töihin?

Jos perustaisikin oman yrityksen.  Tekisi töitä myös muualla, katsoisi mihin hommat etenee. Jos näyttää hyvältä, vaihtaisi täyspäiväiseksi ja panostaisi täysillä. Toisaalta oma asiantuntemus mietityttää. Mutta toisaalta niin monen muunkin. Luulisi opinnoista olevan jotakin hyötyä. Uskalluksestahan kaikki on kiinni. On niin helppo kritisoida kaikkia muita, mitä jos kerrankin koettaisi tehdä kaiken paljon paremmin?

Jos kerrankin blogi antaisi apunsa. Ehkä näiden pohdintojen jälkeen olen viisaampi.

Minulla on takana kaksi työpäivää. Perehdytys on ollut erinomaisen huono, mutta odotukset kuitenkin korkealla. Työhön liittyvissä asioissa on paljastunut paljon epäkohtia, joihin mielestäni pitäisi puuttua. En ole saanut keskustella kenenkään kanssa kunnolla asioista. Jos tänään koettaisin tuoda näitä asioita esille ja saada jotakin muutosta aikaan. Mikäli minut sivuutetaan, on ehkä parempi tehdä tilaa jollekkin toiselle, joka alistuu asemaansa. Vastuullisessa asemassa ei riitä vain puolen tunnin koulutuksen tuoma näennäispätevyys.

Palkka on sinällään hyvä. Ongelma on että menettäisin tukeni ja valmennuspalkkioni, sillä työ tulisi valmennuksen päälle. Tämän seurauksena työn tuotto ei olisi kovinkaan hyvä. 14 tuntia töitä viikossa, joista saisin 50e enemmän käteen kuin tällä hetkellä. Onko se sen arvoista?

Toisaalta kapiaisin kovasti työkokemusta, joka näyttäisi hyvältä CV:ssä. Valmistun viimeistään syksyllä, jolloin olisi mukavaa saada jokin koulutusta kutakuinkin vastaava työ. Kaikki työkokemus olisi tässä hyödyksi.

Tällä hetkellä työntekijöiden haaliminen on vaikeaa ja moni hommaansa osaamatta lopettaa tyytymättömänä palkkaansa. Tämä sinänsä ärsyttää, sillä työnkuvaan kuuluisi jatkuva rekrytoiminen ja työsuhteiden selvittely muiden asioiden ohella. Toisaalta siitäkin oppii, ehkä vielä juuri niitä taitoja, joita tulevaisuudessa tarvitsee.

Kahden kuukauden koeaika. Onneksi. Ongelma on vain se, että päätöksiä pitäisi tehdä ennen kuin sulkee ovet vanhalle elämälle, valmennukselle ja opintotuelle. Haluaisin puhua kotona, mutta toisaalta työt eivät kuulu liiaksi kotiin. Ja ratkaisut on tehtävä loppupeleissä kuitenkin itse.

Muutoksen pakollisuus. Ehdoton deadline ensi viikko. Selkeys, koulutus. Nämä ovat ehdot. Sitten katsotaan eteenpäin.

Työ vaikuttaa mielenkiintoiselta, niin myös työajat. Kolmen tunnin työvuorot arki-iltaisin sopisivat opiskelun ja tehokkuuden kannalta elämääni mitä parhaiten, mutta parisuhteen kannalta en olisi niin varma. Tällä hetkellä arki-illat ovat niitä hetkiä, jolloin voimme tyttöystäväni kanssa olla yhdessä. Toisaalta on meillä viikonloputkin.

Tämän hetkisen työtilanteen vuoksi ei voi olla turhan nirso. Kaikkea ei voi saada. On myös pakko uskaltaa heittäytyä johonkin, jotta voi päästä eteenpäin.

Toivoisin, että saisin tyttöystävältäni täyden tuen työn suhteen, vaikka ymmärränkin, jos reaktio on toinen. Pidemmällä tähtäimellä tällainen työ tekisi hyvää parisuhteellemme monesta eri näkökulmasta: joutuisimme kokemaan jotakin uutta ja toisaalta asemamme tasavertaistuisivat. Tällä hetkellä tuntuu hiukan aliarvoiselta, kun tyttöystävä tekee työt ja tuo rahat taloon. Toisaalta tilanne on ymmärrettävä, sillä täysipäivänen opiskelu vie aikaa ja energiaa, toisaalta maksan samalla lainaa pois omasta vuokralla olevasta asunnostani. En halua kuitenkaan alistua. Haluan, että joku voisi olla minusta ylpeä.

Työkokemuksen ja kontaktien lisäksi myös palkka olisi tervetullut. Valmennuksesta kertyvät palkkiot, opintoraha ja kämpästä saatava vuokra menee helposti kaikkiin juokseviin kuluihin, joudumpa kuukausittain selvästi miinuksellekin joutuen turvautumaan ehtyviin säästöihini. Pidemmän päälle näin ei voi jatkua.

En halua olettaa, että saisin työn. En rehellisesti sanottuna tiedä, voisinko edes ottaa sen vastaan. Toivon, että saisin ja voisin.

"Maine kantaa sinua läpi elämäsi", kuuluisi omani.

Varsinkin ennen maineella on ollut suuri merkitys ja joissain kulttuureissa on vieläkin. Lähi-idässä maine joko kantaa tai pettää alta. Isompi virhe nuoruudessa voi vaikuttaa vielä aikuisiällä esimerkiksi työnsaantiin tai avioliittoon. Tottakai haluamme mieluummin työntekijäksemme tai puolisoksemme kunniallisen ihmisisen.

Länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa uudet alut ovat tuttuja. Aina voi aloitaa alusta, jossain muussa kaupungissa, ehkä toisessa maassa. Helpompaa saattaisi olla, jos uusia alkuja ei olisi. Tuntuu siltä, että moni ei kovinkaan paljon ajattele omaa mainettaan. Tuntuu ikävältä katsella ja kuunnella sivusta, kuinka joku nuori tyttö on maannut lähes jokaisen kaveripiiriläisen kanssa. Ja vanhemmatkin. Khaled Hosseinin Leijapojassa kiinnitetään asiaan huomiota. Afgaanityttö itkee miksi pojat saavat käyttäytyä miten vain, mutta pienikin virhe tytöltä muistetaan ikuisesti. Elämme elämäämme tekojemme kautta, niin se vain on. Sukupuolesta riippumatta.

Varmasti jokainen meistä toivoo, että jonkin tekonsa saisi tekemättömäksi. Elämä ei ole tietokonepeli, jonka voimme halutessamme aloittaa aina alusta. Olemme väistämättä sidottuja aiempaan tekemäämme, vanhenemme tekojemme kautta. Virheiden kanssa on vain elettävä, ehkä joskus meille tarjoutuu tilaisuus hyvittää tekomme.

Myös kaikki valinnat heijastuvat maineeseemme. On eri asia oletko töissä Helsingin Sanomissa vai Ilta-Sanomissa tehdessäsi haastattelua juttuun liittyen. Jollekin konkurssi tai epäonnistunut suuri kauppa voi olla esteenä tulevaisuuden onnistumisille samalla alalla. Me emme aina voi tehdä näitä valintoja, se on selvä. Senkin kanssa on vain elettävä.

Maine on pieniä tekoja elämämme varrella. Voimme aina yrittää parhaamme ja katsoa mihin sillä pääsee. Varmasti pitkälle.

Mitä jos ei osaa riidellä? Oma vahva mielipide pitää päästää esille joissakin tilanteissa, mutta kotona pitäisi vallita sopu. Se vaatii kuitenkin veronsa.

Miellyttäminen. Kaiken A ja O. Kun toiselle on vain mieliksi, ei toinen voi suuttua. Vilpittömyys. Tärkeää mutta ei välttämätöntä. Jossain vaiheessa seuraa joka tapauksessa martyyrius.

Se ei näy ulospäin, mutta tuntuu sisällä. "Uhrasin itseni meidän puolestamme". Kasautuminen. Jossakin vaiheessa kaikelle on saatava vastakaikua. Kaikella on rajansa, eikö?

"Silmä silmästä", sanoo Hammurabin laki. Ehkä se on niin. Onko yksipuolinen sovittelu vain väistämättömän riidan lykkäämistä?

Kiirettä pukkaa, kaikkea pitäisi tehdä. Onneksi on mahdollisuus polkea hetki paikallaan, pohdiskella ja tehdä mitä todella haluaa. Vuosi sitten mentii eteenpäin. Oli pakko olla hyvä, jos mahdollista niin paras. Kiipeilyssä oli havaittava viikottaista kehittymistä, valmennuksessa tavoitteena yhä korkeampi taso, opinnot pitäisi saada nopeasti pois alta ja löytää itselleen hyvä työpaikka. Oli pakko päästä eteenpäin. Oli pakko huomata, että kaikki tämä johtaa johonkin.

Motivaatio puuttuu. Lopettaisinko opiskelun? Ehkä parempi on vaan antaa itselleen lupa polkea hetki paikallaan, nauttia elämästä ja pyrkiä elämään ilman suurempia paineita. Kaiken ei tarvitse toimia siltana seuraavaan etappiin. Voin tehdä työtä, jolla ei ole annettavaa uralleni. Tärkeää on, että sillä on jotakin annettavaa minulle. Vai onko sekään tärkeää?

On selvä, että meistä jokainen haluaa päästä eteenpäin elämässään, asettaa itselleen tavoitteita ja kohdata uusia haasteita.  Haasteesta toiseen on helppo polkea, unohtaa kaikki ympärillä tapahtuva ja katsoa vain eteenpäin. Paikallaan ollessamme tulemme hulluiksi, saatamme jopa masentua kun konkreettisia tuloksia ei synny. On pakko tehdä jotakin, muuten joutuisimme tekemisiin oman elämämme, kaikista karuimman todellisuuden, kanssa.

Elämä ei ole sitä, miksi me sen teemme. Elämä ei ole niissä tavoitteissa, joita itsellemme luomme. Elämä on siinä hetkessä, jossa elämme.

Lyönti kuitenkin. Ajatukseni kääntyivät tähän tapahtumaan. Mennäkkö väliin? Äh, nuorehko ulkomaalainen pariskunta näytti siisteiltä, niin lapsikin. Ympärillä paljon muita ihmisiä. Edessä kävellyt nainen hyökkäsi väliin: "Suomessa ei lyödä lasta, Soitan polisiit". Nuori pari ei kiinnittänyt huomiota väliin tulleeseen naiseen, vaikkakin hän toisti sanomaansa ja korotti ääntään entisestään. Myös muut lähettyvillä olevat kiinnittivät huomionsa tähän ja hidastivat vauhtiaan. 

Tilanne ohi, kaikki jatkavat omiin suuntiinsa. Ehkä olisi pitänyt reagoida, soittaa poliisit. Ehkä kyseessä ei ollut mitään normaalista ojennuksesta poikkeavaa.

Suomalaisen nuorison kasvatuksesta puuttuu kuri. Joissakin tapauksissa sekä vanhemmat että muut kasvattajat ovat täysin voimattomia. Huonosti käyttäytyvä ja riehuva teini voi haasta opettajan oikeuteen pienestäkin kosketuksesta. Ja nuoret kyllä tietävät omat oikeutensa. "Et sä voi mulle mitään tehdä", on tuttu lausahdus nuorison keskuudessa.

Voihan sitä tietysti torua henkisestikin. Henkistä väkivaltaa pidetään nykyään pahimpana mahdollisena, varsinkin lapsiin kohdistuvana. Missä menee raja väkivallan ja pienen rangaistuksen suhteen? Välillä tuntuu, että pieni näpäytys, tukistus tai suun pesu saippualla on hyvä keino korostaa kurinpitoa. Omassa lapsuudessa muistan kokeneeni kaiken tuon, mutta vain positiivisesti.

Olin ansainnut kaiken sen. Ja jokaisella kerralla osasin odottaa sitä. Viimeistään siinä vaiheessa huomasin, että minun tekemisistäni todella välitetään.