Yhteiskunnan odotukset ja normit ovat järjettömällä tasolla. Yksi malliesimerkki tästä on Hesarissa julkaistu kuluttajaraadin ilmoittama summa, jolla voi tulla toimeen ihmisarvoisesti. Helsingissä asuvan sinkun kohdalla tämä on 1270e/kk.

Ihmisarvoisen elämän budjettiin on varattu mm. loma-matkat, sukulaisvierailut, joulu- ja syntymäpäivälahjat, kulttuuriharrastus ja liikuntaharrastus. Nuorelle yksineläjälle asumiseen lasketaan riittävän 45 neliötä. Mitä?!

Kyse on ihmisarvoisesta elämästä. Tarvitseeko yksi ihminen todella 45 neliötä? Entä lomamatkoja?

Ajatushan on aivan järjetön. Kun ihmisarvoisen elämän kynnys nostetaan noinkin korkealle tasolle, luo se valtavasti paineita - toisille tämä kynnys on mahdoton saavuttaa. Miten tällaisia tuloksia voidaan julkaista ajatellen köyhyyttä ympäri maailman?

Ihmisarvoa ei voi mitata rahalla. Muiden ihmisten tuki, rakkaus ja arvostus nousevat pikaisella pohdinnalla esimmäisinä mieleeni ihmisarvoisesta elämästä. Ruoka on tärkeää. Jokaisen tulee saada syödäkseen, eikä kenenkään tulisi nähdä nälkää.

Entä maksulliset kulttuuri- ja liikuntaharrastukset? 40e/kk vaatteisiin ja 138e/kk kodin tavaroihin ja laitteisiin. Ihmisarvoinen elämä vaatii raadin mukaan myös tietokoneen ja sanomalehden. Ihmisarvoista elämää elävän ei ilmeisesti oleteta vaivautuvan kirjastoon käyttämään tietokonetta ja lukemaan lehtiä.

Onko tässä mitään järkeä? Kun tällaisia kuvia ihmisarvoisesta elämästä lähdetään luomaan, painostaa se ympärillä eläviä ihmisiä. "Onpa oma palkkani pieni", "Ai tietokonekin pitäisi jokaisella olla... Ja sanomalehti!", "Meillähän on loppujen lopuksi aika synkkä elämä".

Taas joku juippi tappoi itsensä lainojensa takia. Jäljelle jäi iso omakotitalo ja autot. Kai ne ovat se välttämättömyys hyvän elämän saavuttamiseksi.

Onkohan olemassa joku sellainen universaali hetki, jolloin ihminen kokee saavuttaneensa jotakin? Ehkä naama Hesarin etusivulla, nimi elokuvan lopputeksteissä, kirjan julkaiseminen? 5000e kuukausipalkka?

Menestystä tuntuu olevan niin monenlaista ja jokaisella on omat käsityksensä menestymisestä. Suurimmalla osalla se on ilmeisesti palkka. Työelämästä vieraantuneet nuoruuttaan tolkuttomasti pidentäneet opiskelijat olettavat koulutuksensä pätevöittävän suoraan hyväpalkkaisiin johtotehtäviin. Johtamisen alalla ei ole niinkään väliä, kunhan on hyvä palkka. Pettymys tulee varmasti monen kohdalla olemaan suuri.

Mielialalääkkeitä ja unilääkkeitä sekaisin syövä piakkoin valmistuva ystäväni totesi juuri, että ei aio nostaa persettään alle 3000e kuukausipalkalla. Ammattikorkeakoulun tutkinnolla kova vaatimus. Eikö mielekäs työ kohtalaisella palkalla ole enää tavoittelemisen arvoista?

Ehkä ihmiset jakaantuu kahteen ryhmään. Niihin, jotka etsivät mielekästä työtä ja pyrkivät nauttimaan elämästä yksityisesti, ja toisaalta niihin, jotka juoksevat rahan perässä levittäen elämänsä koko ympäristöönsä. Eilispäivän Hesarista löytyy oiva esimerkki: menestyvä päätoimittaja ajaa hienolla autolla, ja kehuskelee ostaneensa perheensä viikonloppuruuat 20 eurolla. Toinen tinkii siitä mikä näkyy ulospäin ja elättää perheensä eettisesti ja terveellisesti.

Paineet saavat aikaan ristiriitaisuuden. Ehkä ihminen voisi olla onnellisempi, jos kokisi joskus saavuttaneensa jotakin. Joskus voisi vain pysähtyä hetkeksi miettimään kaikkea sitä mitä jo on. Ehkä jopa pyytää ystävät kylään ja juhlia yhteisiä saavutuksia.

Äiti haluaisi lastenlapsia. Tietenkin.

Samaan aikaan ympäristöministeri toteaa, että tällä tahdilla vuonna 2050 tarvitaan kolme maapalloa, jotta resurssit riittävät. Vettä kun ei vain ole kaikille.

Planeettamme maa -elokuva tarjoaa huikean näköalan siihen todellisuuteen, joka maapallolla vallitsee. Jäätiköt sulavat, virrat muuttuvat, eläimet kuolevat. Muutaman asteen muutos Atlantilla saattaa vaikuttaa radikaalisti elämäämme Euroopassa.

Mammapalstoilla valitetaan, kun jonkun perhettä on moitittu lentämisestä. "Ettekö ajattele lainkaan ympäristöä?". Onhan se totta, lentäminen kun saastuttaa aivan helvetisti! Mutta entä lapsi? Saati kolme lasta? Eikö lapsi ole se kaikista pahin teko ympäristöä vastaan?

Joskus kuulee puhuttavan, kuinka yksineläjät ja lapsettomat pariskunnat ovat niin keskittyneitä itseensä ja omaan uraansa, että he eivät ajattele lapsia ja todellisen perheen perustamista. Toiset eivät vain uskalla, lasten saaminen ja kasvattaminen kun on niin vastuullista puuhaa ja kaikilla kun ei ole kykyä kantaa todellista vastuuta elämässään.

Näin puhuvat kouluttamattomat kolmen lapsen lähiöperheiden äidit. Tämän päivän nuorisotyössä huomaa, että harva on vastuutaan kantanut.

Onko se niin vaikea ymmärtää, että maapallo ei kestä kaikkea. Onhan se kiva ajatella, että lapsi pitää huolta sitten vanhana. Eikö ole kuitenkin hiukan eettisesti vastuutonta tehdä lasta maailmaan, jossa pärjääminen 50 vuoden päästä voi olla hyvinkin raskasta? Olisko kuitenkin niin, että lapsettomat ottavat vastuun lapsiperheistä ja maapallon hyvinvoinnista?

En itse kiinnitä juuri huomiota omaan ilmastokäyttäytymiseeni. Käytän julkisia, harvemmin autoa. Lennän harvoin. Parasta on se, että ei tarvitse miettiä. Järkevällä käyttäytymisellä kun voidaan elää eettisesti oikein.

En vain ole varma, onko minusta muiden vastuun kantajaksi.

Yläasteella muistan ystäväni kadehtineen minua. "Miten sä teet ton, että ku pidät esitelmää, ni kaikki on ihan hiljaa?". En silloin vielä ymmärtänyt.

Lukioaikoina samainen hehkutti "self help" -oppaita, joita oli ehtinyt lukea jo useamman. Ideana on se, että joku jenkki kertoo oman elämänsä menestystarinan ja miten tällaiseen tilanteeseen päästään. Jokaisella on siihen mahdollisuus, kun noudattaa neuvoja. Jonakin kesänä hän oli innostunut oppaasta, jossa kirjoittaja kertoi naisten saamisen helppoudesta. Kun on vaan rohkea, niin kaikki sujuu hyvin. "Sen takia niin moni hyvännäkönen tyttö on sellasen valaan kanssa, ku ne vaan uskaltaa lähestyä niitä". Seurauksena monet nolot tilanteet jäätelökioskeilla, kun ystäväni epäluontevasti pyrki jututtamaan nättejä myyjiä.

En itse ymmärrä näitä oppaita, tosin en ole antanut yhdellekään edes mahdollisuutta tulla ymmärretyksi. Mutta oikeassa elämässä, onhan täälläkin usein kyse rohkeudesta.

"Anna niille siivet" sanoi pomoni antaessaan vinkkejä työntekijöiden motivoimiseen. "Tehään niistä rohkeita ja tsempataan, mä kutsun sitä siipien antamiseks. Sillä tulee tulosta ja tyytyväisyyttä". Niinhän se on.

Mitä jos antaisikin itselleen siivet? Varsinkin näin opintojen loppupäässä on usein tuntunut toivotomalta ajatella, että mihin sitä tulee työllistymään. En ole ainoa, joka on havainnut monen ympärillään häärivän asiantuntijan ja poliitikonkin olevan totaaliurpoja. Pahin tapaus oli erään fiaskoyrityksen johtamistaidon konsultti. Firma porskuttaa eteenpäin puolivaloilla - kun johto ei toimi, se heijastuu kaikkeen muuhunkin. Ja näillekö pitäisi tehdä töitä? Oikeastaan tällä työtilanteella: näillekö kerjään töihin?

Jos perustaisikin oman yrityksen.  Tekisi töitä myös muualla, katsoisi mihin hommat etenee. Jos näyttää hyvältä, vaihtaisi täyspäiväiseksi ja panostaisi täysillä. Toisaalta oma asiantuntemus mietityttää. Mutta toisaalta niin monen muunkin. Luulisi opinnoista olevan jotakin hyötyä. Uskalluksestahan kaikki on kiinni. On niin helppo kritisoida kaikkia muita, mitä jos kerrankin koettaisi tehdä kaiken paljon paremmin?

 

Hitto. Kävin työhaastattelussa ja sain kaipaamani työn. Työn, joka tehokkuuden kannalta sopisi omiin aikatauluihini, joka näyttäisi hyvältä myös CV:ssä. Työn esimiesasemassa, jossa työntekijät vaihtuvat jatkuvaan tahtiin. Työn nuorekkaassa ympäristössä, mikä parhaimmillaan voisi olla kivaakin. Todellisuudessa en taida haluta tätä.

Jos kerrankin blogi antaisi apunsa. Ehkä näiden pohdintojen jälkeen olen viisaampi.

Minulla on takana kaksi työpäivää. Perehdytys on ollut erinomaisen huono, mutta odotukset kuitenkin korkealla. Työhön liittyvissä asioissa on paljastunut paljon epäkohtia, joihin mielestäni pitäisi puuttua. En ole saanut keskustella kenenkään kanssa kunnolla asioista. Jos tänään koettaisin tuoda näitä asioita esille ja saada jotakin muutosta aikaan. Mikäli minut sivuutetaan, on ehkä parempi tehdä tilaa jollekkin toiselle, joka alistuu asemaansa. Vastuullisessa asemassa ei riitä vain puolen tunnin koulutuksen tuoma näennäispätevyys.

Palkka on sinällään hyvä. Ongelma on että menettäisin tukeni ja valmennuspalkkioni, sillä työ tulisi valmennuksen päälle. Tämän seurauksena työn tuotto ei olisi kovinkaan hyvä. 14 tuntia töitä viikossa, joista saisin 50e enemmän käteen kuin tällä hetkellä. Onko se sen arvoista?

Toisaalta kapiaisin kovasti työkokemusta, joka näyttäisi hyvältä CV:ssä. Valmistun viimeistään syksyllä, jolloin olisi mukavaa saada jokin koulutusta kutakuinkin vastaava työ. Kaikki työkokemus olisi tässä hyödyksi.

Tällä hetkellä työntekijöiden haaliminen on vaikeaa ja moni hommaansa osaamatta lopettaa tyytymättömänä palkkaansa. Tämä sinänsä ärsyttää, sillä työnkuvaan kuuluisi jatkuva rekrytoiminen ja työsuhteiden selvittely muiden asioiden ohella. Toisaalta siitäkin oppii, ehkä vielä juuri niitä taitoja, joita tulevaisuudessa tarvitsee.

Kahden kuukauden koeaika. Onneksi. Ongelma on vain se, että päätöksiä pitäisi tehdä ennen kuin sulkee ovet vanhalle elämälle, valmennukselle ja opintotuelle. Haluaisin puhua kotona, mutta toisaalta työt eivät kuulu liiaksi kotiin. Ja ratkaisut on tehtävä loppupeleissä kuitenkin itse.

Muutoksen pakollisuus. Ehdoton deadline ensi viikko. Selkeys, koulutus. Nämä ovat ehdot. Sitten katsotaan eteenpäin.