Pieni väsymyksen kaltainen olotila painaa päälle, kun kävelen junalta yliopistolle. Ehkä väsymys on vain silmissä. Omiin ajatuksiin uppoutuneena kuulen pientä äänen korotuta lähettyviltä. Ei mitään enempää homiota herättävää. Silmät löytävät nopeasti jotakin jostakin poikkeavaa - pientä lasta nuhdellaan, ei kai siinä ollut kummempaa. Katsekontakti tähän tapahtumaan kuitenkin pysyi ja taas - voimaton lyönti lapsen hupun peittämään päälakeen.

Lyönti kuitenkin. Ajatukseni kääntyivät tähän tapahtumaan. Mennäkkö väliin? Äh, nuorehko ulkomaalainen pariskunta näytti siisteiltä, niin lapsikin. Ympärillä paljon muita ihmisiä. Edessä kävellyt nainen hyökkäsi väliin: "Suomessa ei lyödä lasta, Soitan polisiit". Nuori pari ei kiinnittänyt huomiota väliin tulleeseen naiseen, vaikkakin hän toisti sanomaansa ja korotti ääntään entisestään. Myös muut lähettyvillä olevat kiinnittivät huomionsa tähän ja hidastivat vauhtiaan. 

Tilanne ohi, kaikki jatkavat omiin suuntiinsa. Ehkä olisi pitänyt reagoida, soittaa poliisit. Ehkä kyseessä ei ollut mitään normaalista ojennuksesta poikkeavaa.

Suomalaisen nuorison kasvatuksesta puuttuu kuri. Joissakin tapauksissa sekä vanhemmat että muut kasvattajat ovat täysin voimattomia. Huonosti käyttäytyvä ja riehuva teini voi haasta opettajan oikeuteen pienestäkin kosketuksesta. Ja nuoret kyllä tietävät omat oikeutensa. "Et sä voi mulle mitään tehdä", on tuttu lausahdus nuorison keskuudessa.

Voihan sitä tietysti torua henkisestikin. Henkistä väkivaltaa pidetään nykyään pahimpana mahdollisena, varsinkin lapsiin kohdistuvana. Missä menee raja väkivallan ja pienen rangaistuksen suhteen? Välillä tuntuu, että pieni näpäytys, tukistus tai suun pesu saippualla on hyvä keino korostaa kurinpitoa. Omassa lapsuudessa muistan kokeneeni kaiken tuon, mutta vain positiivisesti.

Olin ansainnut kaiken sen. Ja jokaisella kerralla osasin odottaa sitä. Viimeistään siinä vaiheessa huomasin, että minun tekemisistäni todella välitetään.