Puhuminen on yksi piirre, jota arvostan suuresti. Senkin tajuaa vasta oikeastaan sitten, kun puhetta ei ole.

Joskus toisia ihmisiä on vaikea huomioida, ihan niitä rakkaimpiakin. Aina ei jaksa kysyä, mikä vaivaa. Pitäisikö? Kumpi tekee virheen se joka ei puhu, vai se, joka ei kysy? On ilmiselvää, että pitäisi kysyä. On myös selvää, että pitäisi puhua. Jos toinen kuitenkin aina puhuu, ei toinen opi edes kysymään. Sama pätee myös toiseen suuntaan. Jos aina huomioidaan ja kysytään, ei opita puhumaan itse.

Välillä tuntuu siltä, että on paras antaa vaan asioiden rullata omalla painollaan. Tällöin ongelmat kuitenkin pysyvät, eivät ne katoa. Jos katoavat, tulee tilalle toinen ongelma, puhumattomuus.

Kaikki sosiaalisuus voi olla mielettömän rankkaa. Joskus jopa se, kun toinen puhuu, voi tuntua puuduttavalta. Haluaisi olla yksin, rauhassa, hiljaisuudessa. Lukea lehteä tai kirjaa. Minkään asian ei tarvitse olla huonosti, ihminen vain tarvitsee omaa tilaa, kaikki sen ymmärtää. Vetäytyessä mikään asia ei itseasiassa voi olla huonosti, muuten se jää taas painamaan.

Mihin vetää raja?