Huonoista sääennusteista huolimatta päätimme suunnata Suvilahteen Flow-festivaalien viimeisenä päivänä. Vaikka pidänkin omaa kulttuurista sivistämistäni tärkeänä ja nautinnollisena, päättäväisyyteemme vaikutti suurelta osin myös se, että hyvän hintaiset yhden päivän liput oli ostettu jo muutama päivä aikaisemmin.

Kyseessä oli festivaalien "lasten päivä", jolloin myös alle kahdeksantoistavuotiaat pääsivät sisään alueelle. Tämä sai ainakin omat stereotypiset käsitykseni valloilleen villeistä örveltävistä teinilaumoista, jotka oksennuksiensa seasta kömmittyään kirkuisivat illan pääesiintyjä Lily Allenin tahtiin.

Pääsimme festivaalialueelle alkuillasta, jolloin mielestämme mielenkiintoisimmat bändit alkaisivat esiintyä. Luvassa olisi useita keikkoja kuitenkin vain kahden suurimman lavan ollessa enää käytössä. Ensimmäisen pikkukeikan hyvä fiilis kesti noin kolmen kappaleen ajan, kunnes tunnelma laantui yksitoikkoisuuden myötä. Miksi muut eivät huomaa? Onhan kappaleissa eri sanat, mutta voisi jotain muutakin yrittää. Juurikaan kauempaa emme jaksaneet tätä suomalaista funkahtavaa pikkubändiä seurata tyttöystäväni tokaistua: "Eiköhän tämä ole jo aika nähty".

Monelle Flowssa on kyse juuri kohtalaisten pienten bändien seuraamisesta sekä urbaanin taiteen ja kultuurin kokemisesta muun muassa ruuan, taiteen ja muodin välityksellä. Festareilla tapaamamme tekomuodikas ystäväni hehkutti tuntemillaan pikkubändeillä, joiden nimiä ei edes osannut lausua. Samaan hengenvetoon hän tyrmäsi illan pääesiintyjä "teini-idoli" Lily Allenin. Tämä sai hetkeksi miettimään, pitäisikö itsekin suunnata pienemmälle lavalle fiilistelemään pienempiä vaihtoehtokulttuurin tuotoksia.

Ajatus sai uutta puhtia odotellessamme 15 minuuttia keikan alkamista. Selkäkivuistaan itkevä Lily osoitti kuitenkin tarvittavan määrän nöyryyttä yleisönsä edessä, ja sai ainakin omat sympatiani kohdistumaan itseensä. Hiukan clisheistä, mutta olkoon. Vain satunnaisesti kyseistä artistia kuunnelleena kappaleet iskivät ja fiilis oli hyvä. Sekä Lilyn monipuolisuus että yleisön moninaisuus saivat hyvän fiiliksen aikaan. Neljä teinityttöä vieressämme uhkasivat osoittaa stereotypiani todeksi yhden tytöistä kontatessa maassa jalkojemme juuressa etsien tietä käsillään. Muutaman sekunnin kuluttua stereotypiani karisivat syksyn lehtien lailla, kun tyttö nousi maasta kädessään kännykkä, jonka edessämme oleva nainen oli pudottannut epähuomiossa maahan. Hymyillen tyttö antoi puhelimen takaisin huomaamattomalle omistajalleen ja jatkoi fiilistelyään tanssien maltillisesti ystäviensä seurassa.

Kuluvan kesän aikana teinit ovat auttamatta opettaneet itselleni sellaisia asioita, jotka ovat pysäyttäneet ajattelemaan hetkeksi tai pidemmäksikin aikaa. Lilyn keikka peittosi heittämällä muut näkemäni ja kuulemani, vaikka kuinka toiset sen tuomitsisivat. Ja nämä teinit peittosivat fiiliksellään ja käytöksellään koko muun yleisön. Nyrkillä naamaan olevinaan niin trendikkäitä muille päteviä urbaanin muodin ja kulttuurin asiantuntijoita ja kuluttajia. Nyrkillä naamaan myös itseäni. Onneksi jotkut oppivat virheistä ennen kuin vajoavat kanveesiin.