Yliopistolla on mielenkiintoista seurata muiden opiskelijoiden toimia. Ensimmäisen vuoden juuri ja juuri täysi-ikäiset opiskelijat ovat usein ehdottomasti sitä mieltä, että haluavat valmistua mahdollisimman nopeasti. Kolme vuotta on tavoite, neljässä nyt maksimissaan.

Kun graduaan aloittavalta kolmannen vuoden opiskelijalta on kaikki hukassa, on jo liian myöhäistä puuttua. Tutkinto pakettiin ja käteen vain paperi suorituksesta. Mitäs sitten?

Lounaalla istuskellessani ymmärsin olevani yksi niistä "harvoista" kymmenistä tuhansista huippuaivoista, joista olisi määrä tulla jotakin. Siihen vielä lisäksi ne, joista on tullut jotakin. Ja melkein unohdin ne, joista ei sittenkään tullut mitään. Parempaa yliopistoa ei Suomessa pitäisi olla. Maailmallakaan ei montaa kymmentä. Ja tässä sitä ollaan. Kohta vain osa satojen tuhansien näennäisen hyvin kolutettujen luusereiden massaa.

Maistereita, tohtoreita, mitä vielä? Tuntuu säälittävältä katsella valmistunutta perus maisteria. Koulutuksella ei mitään kosketusta elämään, valmiuksia ei juuri mihinkään. Siinä sitten koetetaan polskutella johonkin suuntaan aivan uudessa ympäristössä.

Opiskellessa pitäisi tehdä työtä. Opiskelun ohessa pitäisi reissata, harrastaa, kokea. Käydä reissussa, tutustua johonkin vieraaseen. Lähettää paketti postiennakolla, ostaa nettikaupasta, sijoittaa muutama euro osakkeisiin ja seurata suhdanteiden kehitystä. Käydä kokouksessa, kirjoittaa muistio, ehkä pöytäkirjakin. Ja paljon jäisi vielä kokematta.

Onko yhteiskunnalle hyötyä kuudessa vuodessa tutkintonsa suorittaneista todellisista osaajista, vai kolmen vuoden luusereista?