Isoäitini on ollut sairaalassa nyt useita viikkoja, kohta lähemmäs kaksi kuukautta. Näyttää siltä, että sairaalan sängystä ei ole enää paluuta normaaliin elämään, jos elämään ollenkaan. Samalla oma äitini on käynyt päivittäin katsomassa häntä. Päivittäin hän on myös itkenyt äitinsä huonoa kuntoa ja sekaisuutta. Kyllä itsekin itkisin, jos oma äiti ei enää muistaisi.

Tilanne on masentava. Olen itsekin käynyt katsomassa isoäitiäni useaan otteeseen tiedostaen samalla, ettei hän muista minua lainkaan. Kun itse puhun, luen hänelle lehteä tai kerron maailman tapahtumista, hän vaikuttaa jopa jokseenkin järjissään olevalta. Niin kauan kuin hän ei saa puheenvuoroa, niin kauan kun hän ei pääse ajattelemaan omiaan, kaikki on hyvin. Voisi jopa ajatella, että tästä on paluu normaaliin elämään. Mutta kun ei ole.

Äitini herättelee toivoa. Tunnistan hänellä saman taktiikan kuin itselläni. Puhutaan, puhutaan, vaikka toinen ei mitään ymmärtäisi. Ehkä jotain toivoa kuitenkin on. Todellisuuteen on vaikea herätä.

Lohduttaminenkin on vaikeaa, pitäisi valmentaa päästämään irti. Kukaan ei tiedä, paljonko kellossa on aikaa. En tiedä, olenko jollakin tavalla hirveä, kun toivon isoäitini päästävän pian irti tämän maailman kahleista. Jos ajattelen todella sekä hänen, että hänen lastensa parasta, niin se olisi parasta. Kaikkeen on varauduttu, pitkittäminen sattuu kaikkiin. Tuska ja ahdistus ovat ne ihmisen pahimmat viholliset. Järjettömintä on se, että sen aiheuttaa usein pyyteetön rakkaus.

Isoäitini elää hetkessä. Kun astuu sairaalan ovesta ulos, hän ei muista vierailusta enää mitään. Jokainen hänen luonaan vieraileva joutuu tuomaan itsensä pyyteettömästi hänen eteensä, ollakseen läsnä vain siinä hetkessä. Pisteitä toisen silmissä on enää turha kerätä, se ei onnistu.

Samanaikaisesti serkkuni on saanut lapsen. Serkkuni on täysi ääliö, kusipää sanan virallisessa  merkityksessä. Tekopyhä ja omahyväinen. Kaiken pitäisi nyt pyöriä hänen ympärillään. Hänen elämässään tapahtuu, hänellä ei ole aikaa millekään muulle. En ole käynyt katsomassa vauvaa, eikä yhtään kiinnosta. Ei häntäkään kiinnosta käydä katsomassa omaa isoäitiään, jonka valtavasta perinnöstä hän taas odottaa nokkivansa ne isoimmat palat. Pisteitä kun ei enää saa. Tuntuu kuvottavalta, miten joku voi elää noin.

Toivon suunnattomasti, että ihmisen teot todella tuomitaan joskus. Kaikella on oltava seuraukset.