Tänään olisi pitänyt olla valmiina viisi sivua gradua varten. Viisi sivua, jossa esittelen oman selkeän aiheeni ja sen keskeisiä asioita. En ole tehnyt mitään.

Jotenkin mikään ei tunnu oikealta, olen totaalisen aiheen muutoksen tarpeessa. Viimeisen tikin sain eilen, kun Joensuusta tilaamani mikrofilmi osoitti erään toisen henkilön käsitelleen aiheeni viisi vuotta sitten valmistuneessa opinnäytteessään. Suunnaattoman ärsyttävää, sillä normaali gradun ollessa 60-80 sivua, hänen työnsä oli 190 sivua. Täysin eri aihetta käsitellessään hän oli siinä sivussa pystynyt mahduttamaan omaan työhönsä myös minun aiheeni.

Olen nyt viimeisinä viikkoina lähettänyt myös neljä työhakemusta. Jos ajattelen opintojani, en todellakaan ehtisi tekemään töitä niiden rinnalla. Se oli oikeastaan tiedossaani jo kesällä, jolloin paahdoin leiriltä toiselle tuplapalkalla mahdollistaakseni keskittymisen opiskeluun. Nyt valmistumisen häämöttäessä tuntuu siltä, että haluaisin töihin ennen valmistumistani. Jollakin tavalla haluaisin varmistaa, että valmistuessani minulla olisi työ jo valmiina. Jos ei valmiina, niin olisi ainakin kokemusta sen verran, että asialliseen työhön pääseminen olisi helpompaa. Saapa nähdä mitä tapahtuu.

Ehkä kaikella tällä häsläyksellä on oma tarkoituksensa, ehkä kaikki vielä kääntyy parhain päin. Niin opintojen kuin työnkin suhteen. Tai ehkä kaikki vaan pysyy sähläyksenä.

Sähläyksen lisäksi kohtasin eilen kaksi suunnattoman tyhmää ihmistä. Mikään ihmisessä ei ärsytä niin paljon kuin tyhmyys. Tulen hyvin toimeen useiden ihmisten kanssa, mutta tyhmiä en voi sietää. Tyhmyydenkin voisi tietytsi laajentaa käsittämään lähes kaikkia ihmisiä, jotka omassa ahneudessaan ja omahyväisyydessään toimivat katsomatta asioita kauaskantoisesti ja tinkimättä omista eduistaan. Siitä kärsii luonto, toiset ihmiset ja viime kädessä myös itse. Sekin tietysti ärsyttää, mutta arkipäivän tyhmyys vie kuitenkin voiton. Kaikesta.

Eilen junassa istuessani en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Vähäpukeinen tyttö lähes itki ystävälleen merkkilaukustaan hävinnyttä ajokorttia. Hän oli vihoissaan myös siitä, että hakiessaan matkakorttia ja ladatessaan siihen aikaa, se tulee huomattavasti kalliimmaksi kuin ystävällään, joka asuu Helsingissä. He alkoivat riitelemään siitä, miksi tyttö oli sanonut asuvansa Karkkilassa. "Miksetsä valehdellu?". Hän puolustautui sillä, että he olisivat voineet kysyä passia, jossa lukee hänen asuinpaikkansa. Pitkän aikaa mietittyään tytöt päätyivät tulokseen, että YTV:n henkilökuntaa voisi huijata sanomalla, että tyttö on juuri muuttanut, eikä uutta asuinpaikkaa olla vielä ehditty päivittämään passiin.

Onneksi junat ovat nopeita. Toista tapaamaani ääliötä on vaikea edes kuvailla.