Hän ei pysty nukkumaan, miettii vain mitä tapahtui ja miksi? Kaiken piti olla selvää, yksinkertaistakin. Tapahtuiko kaikki hänen omasta tahdostaan, vai onko kaikki kiinni hänen luonnostaan. Vieressä toinen nukkuu levotonta unta, jos nukkuu ollenkaan. Tekisi mieli puhua, selittää, mutta ei ole sanottavaa. Ei ole oikea hetki.

Aamulla hän herää auringon nousuun, ensimmäisiin valon säteisiin, jotka valaisevat helposti vielä verhoitta olevan vaalean asunnon. Vielä, onhan siitä jo yli puoli vuotta kun he muuttivat yhdessä vuokralle unelmiensa asuntoon. Hän katsoo vieressään makaavaa poikaa, joka näyttää niin kauniilta. Siksi he kai ensisijassa alkoivat seurustelemaankin, kauneus sattoi heidät yhteen kaikkien niiden vuosien jälkeen. Epäröiden hän nostaa kätensä ja silittää pojan hiuksia. Vaikka hän ei näekään kunnolla pojan kasvoja, hän aavistaa silmistä valuvan kyyneleen.

Nyt pitäisi olla hellä. Pitäisi koettaa selittää kaikki, ei tässä ole mitään hätää, mitään vakavaa ei ole tapahtunut. Hänet on opetettu olemaan vahva. Hän ei tiedä mitä sanoisi, mutta hiljaisuus ei voi jatkua enää pitkään. "Rakas, me ei voida olla enää yhessä". Itku tarttuu myös häneen. "Rakas, mä mokasin, kaikki johtuu musta. Mä oon aina saanut kaiken mitä haluan, saan edelleen. Isä ei ollut ikinä kotona, ei ole vieläkään. Mä olen paska ihminen, enkä rakasta itseäni. Mun on opittava rakastamaan isteäni ennen kuin mä voin olla kenenkään kanssa."

Ei sen näin pitänyt mennä.