Riparin porukka vaikuttaa taas hyvältä ja olo tuntuu jopa pikkuisen etuoikeutetulta kollegoideni kerrottua kokemuksiaan omilta leireiltään. Toisaalta nyt on tajunnut sen, että koko kesän jaksaminen ilman hyviä leiriporukoita olisi ollut lähes mahdottomuus.

Olen pitkään ajatellut, että tämä on mahdollisesti viimeinen vetämäni rippikoulu. Tuntuu hyvältä ajatella niin. Kesä on ollut tosi rankka ja siinä on joutunut koetukselle niin parisuhde kuin oma jaksaminenkin. Koko kesän reissaaminen ja poissaoleminen ei tee hyvää miltään näkökannalta katsottuna. Kaikki on kuitenkin mennyt hyvin, enää muutamia päiviä jäljellä kesän työtaakkaa.

Sinänsä on tuntunut pahalta, sillä olen ollut poissa puolet tyttöystäväni lomasta. Eilen katsoimme elokuvaa nuorten kanssa ja istuin koko joukkion takana. Näköala kyseleviin ja kiinnostuneisiin nuoriin sai minut kuitenkin uskomaan, että tässä kaikessa on ihan oikeasti jotain järkeä. Huomasin olevani onnellinen siitä, että rakkaani on antanut kaiken tukensa työtäni kohtaan, ja mahdollistanut kaiken tämän. Huomasin olevani onnellinen siitä, että olen saanut aikaan jotakin tärkeää, ollut osana suurta kokonaisuutta. Jotain tärkeämpää odottaa kuitenkin kotona.

Kolmen vuoden jälkeen tuntuisi hyvältä siirtyä kokonaan pois kirkollisen alan töistä. Kun katson vanhoja nuorisopastoreita, jotka ylpeilevät omilla rippikoululeirien määrällään, saan vahvistusta ajatuksilleni. Nuorten parissa tehtävä työ on mahtavaa, siinä voi oikeasti vaikuttaa ja olla paikalla nuoren elämässä. Toisaalta siinä oppii myös tuntemaan nuorten ajatuksia tämän päivän nopeasti muuttuvasta yhteiskunnasta. Tämän kaiken voi myös pilta olemalla itse hukassa kaikesta. Opetuksen on tapahduttava kuuntelemalla, se ei voi olla samanlaista kuin “silloin 30 vuotta sitten”. Nuoret käyttäytyvät erilailla, he ovat tottuneet erilaisiin asioihin. He tarvitsevat esimerkin, ihmisen, jota he ymmärtävät ja joka ymmärtää heitä. Ei sen kummempaa. Helsingissä on ongelmana se, että vanhat nuorisopastorit eivät voi vaihtaa työalaa, koska vapaita työaloja ei ole. Taas kerran, kaikki tapahtuu nuorten kustannuksella. Välillä tuntuu siltä, että kirkossa ei oikein osata ajatella lainkaan, asioita katsotaan vain omasta näkökulmasta.

En koe että olisin vielä lähellä pakollista eläkeikääni nuorten parissa tehtävästä työssä, mutta en halua juuttua paikoilleni. Tähän asti on ollut kivaa, haastavaa, uutta. Eikö parasta olekin lopettaa silloin, kun on vielä huipulla ja kaikki tuntuu hyvältä?

Toisaalta haluan keskittyä myös elämään, parisuhteeseen ja paikoille asettumiseen. Vaikka oma asunto onkin pakottanut asettumaan jokseenkin paikoilleen jo 4 vuoden ajan, on elämä ollut kiireistä paikasta toiseen juoksemista. Uskon kaiken sen olleen kuitenkin hyödyksi ja opettaneen paljon. Toisaalta se on ollut esteenä monelle asialle, ehkä olen halunnutkin niin. Nyt on kuitenkin syy karsia, keskittyä johonkin, antaa mahdollisuus itselleen saavuttaa jotakin isompaa.

Elämä tuntuu nyt hyvältä.