"Tää ei vaan johda mihinkään", oli toisen perustelu eron hetkellä. Tulevaisuus oli sumun peittämä. Parempi oli ottaa varman päälle.

Kiirettä pukkaa, kaikkea pitäisi tehdä. Onneksi on mahdollisuus polkea hetki paikallaan, pohdiskella ja tehdä mitä todella haluaa. Vuosi sitten mentii eteenpäin. Oli pakko olla hyvä, jos mahdollista niin paras. Kiipeilyssä oli havaittava viikottaista kehittymistä, valmennuksessa tavoitteena yhä korkeampi taso, opinnot pitäisi saada nopeasti pois alta ja löytää itselleen hyvä työpaikka. Oli pakko päästä eteenpäin. Oli pakko huomata, että kaikki tämä johtaa johonkin.

Motivaatio puuttuu. Lopettaisinko opiskelun? Ehkä parempi on vaan antaa itselleen lupa polkea hetki paikallaan, nauttia elämästä ja pyrkiä elämään ilman suurempia paineita. Kaiken ei tarvitse toimia siltana seuraavaan etappiin. Voin tehdä työtä, jolla ei ole annettavaa uralleni. Tärkeää on, että sillä on jotakin annettavaa minulle. Vai onko sekään tärkeää?

On selvä, että meistä jokainen haluaa päästä eteenpäin elämässään, asettaa itselleen tavoitteita ja kohdata uusia haasteita.  Haasteesta toiseen on helppo polkea, unohtaa kaikki ympärillä tapahtuva ja katsoa vain eteenpäin. Paikallaan ollessamme tulemme hulluiksi, saatamme jopa masentua kun konkreettisia tuloksia ei synny. On pakko tehdä jotakin, muuten joutuisimme tekemisiin oman elämämme, kaikista karuimman todellisuuden, kanssa.

Elämä ei ole sitä, miksi me sen teemme. Elämä ei ole niissä tavoitteissa, joita itsellemme luomme. Elämä on siinä hetkessä, jossa elämme.