Kuuntelin vanhemman tuttavani kertomuksia purjehdusseuramme rapujuhlista. Hän kertoi istuneensa yhteisen tuttumme vieressä, joka oli koko illan katsonut häneen nyrpeästi ja koettanut kääntää selkäänsä sulkeakseen hänet pois omista keskusteluistaan. Tämän tuttavani arveli johtuvan siitä, ettei ollut edellisenä viikonloppuna kutsunut kyseistä henkilöä perheineen omiin syntymäpäiväjuhliinsa. Tuttavani totesi viileänä: "Ei vaan voi olla kaikkien kaveri". Olen täysin samaa mieltä.

Eräs vanha ystäväni lähetti minulle viime viikolla viestin kysyäkseen, jos lähtisin pelaamaan kierroksen golffia. "Menee säädöksi", ajattelin pohtiessani miten saisin junailtua itseni pelaamaan ilman vaadittavaa seurajäsenyyttä. Emme olleet tavanneet pitkään aikaan, joten vastasin ehdotukseen myöntävästi. Olisihan kiva nähdä pitkästä aikaa ja päästä myös pelaamaan.

Satuin kysymään myös toista ystävääni mukaan pelaamaan. Sovin asiasta myös minut alunperin pelaamaan pyytäneen ystäväni kanssa, ja hän oli innoissaan. Miksi? Koska pelikaverimme olisi kohtalaisen vaikutusvaltaisesta perheestä ja muutenkin pätevä. Samassa tiedekunnassa opiskelevat ystäväni olivat kyllä tavanneet, mutta eivät sen kummemmin tunteneet. Yhteinen kierros saattaisi heidät yhteen. Jollain tavalla oma intoni kuitenkin laantui tajutessani syyn ystäväni positiiviseen reaktioon. Kuka tahansa ei olisi kelvannut pelikaveriksi.

Varasin uloslyönnin ja lupauduin myös ottamaan oman autoni. Kylä kierroksesta vielä hyvä tulisi, vaikka en ollutkaan enää yhtään varma olisiko näitä ihmisiä tarpeen tutustuttaa toisiinsa minun toimestani. Seuraavaksi kännykkään napsahti viesti: "Mennään aamulla hakemaan nuuskaa mun kaverin luona, se asuu ihan tossa lähellä". En vastannut. Nyt kiinnosti vielä vähemmän. Tilanne olisi tämä: hakisin ystäväni aamulla, jonka jälkeen hakisimme hänelle nuuskaa. Sen jälkeen menisimme kierrokselle hänelle mieluisaan paikkaan, jossa on hänelle parhaat edut. Siellä hän tutustuisi toiseen ystävääni, jonka jälkeen kyyditsisin hänet kotiin palatessamme kierrokselta.

Normaalisti en ajattele näin kenestäkään. Kaikki tavoittelevat tietyissä määrin omaa etuaan, mutta jossain on mentävää raja. Emme ole nähneet lähes vuoteen, minkä vuoksi tilanne ei tuntunut enää millään tavalla vilpittömältä. Olen ollut huomattavan paljon tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa, ja osaan tunnistaa ihmisten käytöksessä tiettyjä piirteitä. Näin myös vanhassa ystävässäni, joka on oikeastaan aina ajanut omaa etuaan. Koin oloni jopa loukatuksi. Harmitti.

Aamulla soitin ystävälleni olevani kipeä ja kykenemätön raskaaseen kierrokseen. Kaikkien kaveri ei vaan voi olla. Ei myöskään tarvitse.