Muistan muutaman vuoden takaa televisiomainoksen säästämisestä. Tyttö paahtaa täysillä, tekee useaa työtä, joista yksikään ei ole kovin palkitseva. Itseasiassa työt eivät ole lainkaan palkitsevia vaan jopa sortavia. Kauniin tytön koti on vaatimaton, sängyn lisäksi vain välttämätön. Naapuritkin ovat hirveitä. Töistä saa rahaa ja kotona on lankkulattia, jonka alle rahat voi säilöä. Säästää jotakin tulevaa varten. Mainos loppuu tytön kävellessä hiekkadyyneillä bikinit päällä, surffilauta kainalossa. Muistaakseni.

Entä kuukauden päästä? Kaikki sama uudestaan?

Muistaakseni Dostojevski on sanonut jotakin siihen viittaavaa, että ihmisen pitäisi tehdä jokaisesta hetkestään elämisen arvoinen. Sellainen, että siinä haluaa olla. Voi olla, että muistan väärin, mutta niin voisi ajatella. Ikään kuin vastakohtana.

Nyky-yhteiskunnassa kokemukset ovat romantisoituja. Ei mitkä tahansa kokemukset, vain ne, joista on kerrottavaa kavereille ja hienoja kuvia näytettävänä. Koko edellä kuvaamani mainoksen tunnelma on jollakin tapaa romantisoitu, ihailtava. Päämäärän edestä raivataan pois kaikki paitsi välttämätön ja annetaan kaikkensa päämäärän saavuttamiseksi. Reissataan mieluusti itään, siellä on parhaat kokemukset.

Entä arkipäivä? Jokainen aamu, aamupala tietyssä seurassa? Pienet oivallukset, syksyn värit muuten karussa maisemassa? Itselleni tällaiset hetket, pienet kokemukset, ovat sellaisia, joita en vaihtaisi mihinkään.

Paskaa työtä, raastavaa elämää ilman nautintoa, onnellisuus vain jossakin kaukana horisontissa lähestyvänä mahdollisuutena. Kaikki kerralla ja kunnolla. Elämä tässä ja nyt, päivittäiset pienet hetket, jotka tarjoavat nautinnon, onnen. Pienissä erissä.

Kumman valitsisit?