Vuosi alkoi mielenkiintoisesti, kun työhakemukseni huomioitiin ja sain kutsun työhaastatteluun.

Työ vaikuttaa mielenkiintoiselta, niin myös työajat. Kolmen tunnin työvuorot arki-iltaisin sopisivat opiskelun ja tehokkuuden kannalta elämääni mitä parhaiten, mutta parisuhteen kannalta en olisi niin varma. Tällä hetkellä arki-illat ovat niitä hetkiä, jolloin voimme tyttöystäväni kanssa olla yhdessä. Toisaalta on meillä viikonloputkin.

Tämän hetkisen työtilanteen vuoksi ei voi olla turhan nirso. Kaikkea ei voi saada. On myös pakko uskaltaa heittäytyä johonkin, jotta voi päästä eteenpäin.

Toivoisin, että saisin tyttöystävältäni täyden tuen työn suhteen, vaikka ymmärränkin, jos reaktio on toinen. Pidemmällä tähtäimellä tällainen työ tekisi hyvää parisuhteellemme monesta eri näkökulmasta: joutuisimme kokemaan jotakin uutta ja toisaalta asemamme tasavertaistuisivat. Tällä hetkellä tuntuu hiukan aliarvoiselta, kun tyttöystävä tekee työt ja tuo rahat taloon. Toisaalta tilanne on ymmärrettävä, sillä täysipäivänen opiskelu vie aikaa ja energiaa, toisaalta maksan samalla lainaa pois omasta vuokralla olevasta asunnostani. En halua kuitenkaan alistua. Haluan, että joku voisi olla minusta ylpeä.

Työkokemuksen ja kontaktien lisäksi myös palkka olisi tervetullut. Valmennuksesta kertyvät palkkiot, opintoraha ja kämpästä saatava vuokra menee helposti kaikkiin juokseviin kuluihin, joudumpa kuukausittain selvästi miinuksellekin joutuen turvautumaan ehtyviin säästöihini. Pidemmän päälle näin ei voi jatkua.

En halua olettaa, että saisin työn. En rehellisesti sanottuna tiedä, voisinko edes ottaa sen vastaan. Toivon, että saisin ja voisin.